Ollaan käyty nyt kolmella pidemmällä reissulla kahdestaan ja tultu siihen lopputulokseen, että ei voi olla parempaa matkaseuraa. Ensimmäinen matka oli 2007 keväällä, Espanjaan. Oltiin eka vähän kauhuissamme että mitäköhän siitäkin tulee, tai niinan äiti ainaskin oli. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Ihan tajuttoman upea matka, rantaa riitti silmänkantamattomiin ja ihmiset olivat ihania. Rannalla pystyi makaamaan ihan missä kohdasssa vain ja ainoa ääni jonka kuuli oli meren liplatus. :) Paikka jossa olimme oli todella pieni kylä, ainoastaan jotain 2000 asukasta, joista suurin osa oli espanjalaisia "mökkeilijöitä".  Huomasimme heti espanjassa että sait olla viitisen minuuttia yksin/tutun kanssa, kunnes joku iloinen espanjalainen tuli moikkaamaan ja kysylemään kaiken mahdollisen sinusta. Niin no tietenkin miehet huomioivat meitä suurimmaksi osaksi. Olihan se tavallaan ihan imarreltavaa, mutta toisaalta aika eriskummallista. Jokaikinen miesautoilija tööttäsi torvellaan ja huuteli jotain espanjaksi. Milloin tälläistä kokisi suomessa. Vastaus on luultavasti, ei ikinä.

Matkamme suurimmaksi ongelmaksi muodostui kartan luku. Kartat jotka saimme matkaoppaalta olivat aikas vaikea lukuiset. Etsimme sitä yhtä ainoaa kauppakeskusta varmaan jotain 5 tuntia, vaikka koko kylän läpi kulkuunkaan ei olisi menny sellaista aikaa. Jokaisen mutkan jälkeen toinen sanoi, että jos se ei ole tuolla niin sit kyllä käännytään takaisin. Mutta jostain se suomalaisten ei periksiantaminen tuli esiin ja se tavaratalo oli pakko löytää vaikka siihen olisi mennyt koko yö. Kartta varmaan lensi sata kertaa maahan ja monta rumaa sanaa pääsi suusta. Mutta kyllä se suuren suuri tavaratalo löytyi sitten sieltä viimeisen mahdollisen kulman takaa. Oli kyllä naurussa pitelemistä kun päästiin takaisin hotellille.

Mutta matka jatkuu....